blogi

Matkapäiväkirja 23.9.2020

Evankelistan tie

Evankelistan tehtävän keskiössä on kaiketikin olla ennen kaikkea ihminen ihmiselle. Kalevi Lehtinen on aikoinaan sanonut, että Jumalalla oli kanttia tulla ihmiseksi, pitäisi olla evankelistallakin. Ehkäpä evankelistan sydämellä varustetut ihmiset tunnistaakin juuri siitä, että he uskaltavat olla inhimillisiä ihmisten edessä. He uskaltavat myös näyttää oman heikkoutensa. Toinen ominaisuus mistä heidät tunnistaa, on keskinäinen rakkaus ja rakkaus Jeesukseen. Nämä ominaisuudet ovat evankelistalla silmiinpistävän vahvoja. Kolmas vahva ominaisuus lienee kiinnostus ihmisiin, armollisuus ja kyky olla läsnä kaikentyyppisten ihmisten kanssa.

Helposti ajattelisi, että evankelistan täytyy olla aika extrovertti tyyppi, mutta näin ei kuitenkaan ole. Itsekin olen perusvireeltäni introvertti, joskin tätä nykyä olen introvertiksi melko extrovertti. Nuorempana, kun oltiin vaikkapa seurakunnan nuortenleirillä ja oli esimerkiksi jotain seura-tyyppistä jakamista, odottelin omaa puheenvuoroani yleensä melko loppupuolelle. Joskus jäi sanottavat sanomattakin sen takia, että odotteli liian kauan.

Nykyään olen huomannut toimivani aivan päinvastaisesti. Kun ollaan yhdessä koolla, olen mielelläni ensimmäinen, pelinavaaja. Ehkä se johtuu osittain siitä, että en kerta kaikkiaan enää jaksa sitä hiljaista hetkeä, joka seuraa kysymyksen ”kuka haluaa aloittaa?” jälkeen. Ihmiset kainostelevat aloittaa. Sama kirkossa ehtoollisella. Pappi kun sanoo kaiken olevan valmista, seuraa hetken hiljaisuus, jonka aikana päät kääntyilevät mukamas vaivihkaa, pälyillen josko joku lähtisi ensimmäisenä, kun ei itse kehtaa olla ensimmäinen. Mutta kun tässä kohtaa ei kuitenkaan taida toimia se Raamatun sanonta: ”ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset ensimmäiseksi”. Kyllä ehtoollisella ensimmäinen on ensimmäinen ja viimeinen on viimeinen. Sinänsähän sillä ei ole mitään merkitystä millä järjestysnumerolla ehtoolliselle tulee, mutta miksi se ensimmäisenä oleminen on monelle niin epämukavaa?

Ensimmäisenä tulee mieleen epävarmuus. Mitä jos teen jotain väärin? En varmaankaan ole ainoa, joka on kokenut epävarmuutta varsinkin uuden edessä. Ja juuri tästä syystä. Mitä jos teen jotain väärin? Ainakin minä, ja uskon, että moni muukin on kokenut lapsuudessaan ja nuoruudessaan jonkin asteista vähättelyä ja alaspainamista vanhempien ihmisten toimesta. Käskettiin tehdä jotain, mutta ei annettu mitään ohjeistusta. Ja sitten ei osannutkaan, tai teki eri tavalla, kuin sen aikuisen mielestä olisi pitänyt asia tehdä. Tästä seurasi sitten mojovat haukut, kun ei ollut tehnyt oikein, vaikka syy oli sen aikuisen, joka ei antanut neuvoja.

Olenkohan osannut sopivalla tavalla neuvoa omia lapsiani?

Mutta se epävarmuus, miten siitä pääsisi? En tiedä pääseekö siitä mitenkään muuten, kuin ottamalla sen askelen eteenpäin ja katsomalla, mitä siitä seuraa. Virheiden pelosta pääsee helpommin! Kun tekee tarpeeksi paljon virheitä elämässä, niitä tarvitse enää pelätä. Nimittäin kaikki tekevät virheitä. Eihän ne aina kivoja ole, mutta se kuulunee elämään.

Raamatussa sanotaan, että rakkaus poistaa kaiken pelon. Myönnän, että tämä on silti helpommin sanottu, kuin tehty. Omasta taivallukseni pohjalta sanoisin, että se vaatii uskallusta heittäytyä tai jättäytyä Jumalan käsivarsille. En tiedä olisinko itsekää uskaltanut, ellen olisi joutunut elämässäni pisteeseen, jossa en enää jaksanut. En tarkoita itsetuhoisia ajatuksia, vaan loppuun palamista. Totaalista uupumista pitkään jatkuneisiin talousongelmiin ja sairauksiin. Jouduin jättämään jopa työni, josta kuitenkin olin pitänyt erittäin paljon. Se oli hyppy tuntemattomaan. Mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut.

Oli aivan tavallinen aamu. Siinä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Paitsi ensimmäinen ajatus herätessäni. En halua mennä tänään töihin. Menin kuitenkin. Se oli ensimmäinen hälytysmerkki. Kolme vuotta ennen kuin jätin työni erittäin viihtyisässä mainostoimistossa. En siinä vaiheessa osannut ajatella, mistä on kyse. Mutta olin ymmälläni. Ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta samassa toimistossa oltuani, päähäni pulpahti jostain ajatus, etten haluakaan mennä töihin. Siihen asti olin aivan valehtelematta lähtenyt joka aamu suorastaan riemumielellä työpaikalle. Olinhan päässyt ilman minkäänlaista koulutusta aivan unelmaduuniin. Nautin sen työn tekemisestä. Tokihan olin aivan noviisi ja vuosien jälkeen ne ensimmäiset työt suorastaan naurattivat. Mutta huomasin olevani erittäin nopea oppimaan ja omaksumaan uutta. Ja niin huomasi myös työnantajani. Koska toimisto oli alussa verrattain pieni, hän ei pystynyt nostamaan palkkaani aivan kilpailukykyiselle tasolle, mutta sain erilaisia työsuhde-etuja. Jopa siinä määrin, että vuosia myöhemmin hakiessani isompiin toimistoihin, toimarit eivät peitelleet hämmästystään, kun kuulivat minkälaisia etuja edellisessä työssäni oli.

Mukavin etu omasta mielestäni oli täysi ruoka-etu. Maksoin lounaasta siis vain verojen osuuden. Käytännössä jotain 1,50€ per lounas. Yksityiselämän velkaongelmien vuoksi iso osa palkastani meni vuosien ajan ulos-ottoon, mutta minäpä vain lounastelin erinomaisissa ravintoloissa. Se oli minun luksustani siihen aikaan. Olen siitä erittäin kiitollinen. Se oli nimittäin henkisesti varsin raskasta aikaa. Ja ravintolassa syöminen piti yllä edes jonkinlaista omanarvontuntoa, joka muuten oli melko alhaalla.

Ruokakaupassa käyminen oli monesti yksi raskaimpia hetkiä. Pankissa saattoi olla 38€, mutta sieltä sai ulos ainoastaan 20€. Silloin ei saanut vielä kympin seteleitä automaatista. Silloisessa Visa-electronissa, joka oli ainoa mahdollinen kortti maksuhäiriöiselle, oli myös sellainen älytön ominaisuus, että tilillä täytyi olla x-määrä rahaa, jotta sillä pystyi maksamaan. En enää muista mikä se raja oli, ehkä jopa 50€. Vai 20€? Joka tapauksessa, kun menet kauppaan kahden kympin setelin kanssa, haluat olla varma, että ostoksesi maksavat korkeintaan sen 20€. Eli hintoja tuijotettiin ja puhelimen laskinta näpyteltiin ahkerasti. Ja jos laskit parikymmentä senttiä pieleen, niin kassalla sitten mietit muiden katsellessa ja kuunnellessa, että jättäisikö tällä kertaa ottamatta, kinkun, kurkun, vaiko oivariinin? Turha kai sanoakaan, että kurkkuhan se sinne kassalle sitten jäi. Kukapa osaa syödä suomalaista valmiiksi kuivaa leipää ilman voita. Ja kinkkusiivut taas pystyi helposti puolittamaan, jolloin paketin koko tuplaantui. Kurkulle ei voinut näin tehdä. Sitä paitsi sehän on melkein pelkkää vettä. Sitä saa suoraan hanastakin.

Mitä kaikkea tuosta ajasta voisikaan kertoa. Mutta päällimmäisenä olen kiitollinen, että se on nyt takanapäin. Eihän tässä kovin kummoiset tienestit tälläkään hetkellä ole, mutta ei ole myöskään sen maksuhäiriömerkinnän aiheuttamaa vankilaa.

Jos sinä, jolla on edes keskivertopalkka, näet kaupassa ihmisen, joka joutuu jättämään vaikkapa banaanitertun kassalle, voisitko ajatella maksavasi sen hänen puolestaan. Saatat mahdollistaa hänelle kuukauden ainoat hedelmät. Se on äärimmäisen helppo konsti arjen evankeliointiin. Eikä välttämättä tarvitse puhua Jeesuksesta mitään. Raamatussa sanotaan: ”Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon”.

Jos olit ajatellut, että evankelioiminen on traktaattien jakamista, tai suurilla areenoilla julistamista, olet ajatellut evankelioimista hyvin kapeasti.

Evankeliointi kun tiivistyy parhaimmillaan näihin sanoihin:

Olla ihminen ihmiselle…

« Takaisin