blogi

Matkapäiväkirja 24.9.2020

Jumalan palveleminen - mitä se on?

Jumalaa meidän tulee palvella, ei ihmistä! Näin luki hiljattain jossain kirjoituksessa. Aloin miettiä, mitä Jumalan palveleminen oikeastaan tarkoittaa. Olen kyllä miettinyt tätä jo aikaisemminkin, mutta tuntui hyvältä jälleen tarkastella asiaa. Olenko edelleen samaa mieltä, kuin aiemmin. Se yhteys, missä olen ainakin itse tätä hokemaa eniten kuullut, on lähinnä teilata vastustajien eri mieltä olevien ajatukset. Tai ainakin näin olen sen kokenut. Joku on ehdottanut ehkä uudenlaista avausta seurakunnan toimintatapaan kutsua uusia ihmisiä mukaan, tai tehdä seurakuntaa jollain tavalla näkyväksi. Tallainen ehdotus on kuitenkin tuntunut perinteiseen luterilaiseen puuhastelukuplaan tottuneille kaikenlaisten seurakuntailtojen vakiokävijöille ja seurakuntaneuvostonkin pitkäaikaisille jäsenille Olli Oikeamieliselle ja Veera Vanhurskaalle maailman mielistelyltä. Jumalan tahto on laitettava ihmisten halujen edelle.

Tuon alun kirjoitin päivällä. En jatkanut enepää, koska jäin miettimään, haluanko sittenkään kirjoittaa tällaiseen sävyyn. Jätin sikseen. Nyt, kun jatkan, on ilta ja olen tuohtunut! En oikein tiedä kannattaisiko tuohtuneena kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Otan riskin. Koska lähestulkoon häpeän, jos kristittyjen yhteys on tätä, mitä sain tässä välissä todistaa!

Näin eräällä kristillisellä sosiaalisen median keskusteluareenalla erään henkilön ahdistuneen viestin, jossa hän kyseli miksei Jumala vastaa hänen rukouksiinsa ahdingon keskellä. Olen joskus joutunut itse kyselemään mielessäni samaa kysymystä. Koin myötätuntoa. Hetken mietittyäni kysyin kommenttikentässä, kuinka sinua voisi auttaa? Henkilö vastasi minulle yksityisviestillä, että pienikin lahjakortti ruokakauppaan auttaisi. Vastasin hänelle, että oma tilanteenikin juuri nyt varsin tiukka, mutta saisinko täällä palstalla jakaa tämän avunpyyntösi omissa nimissäni? Mitäpä jos tämä tilanne on nyt Jumalan vastaus rukouksiisi? Hetken mietittyään hän suostui tähän. Joten ei muuta kuin rustaamaan tänne kristittyjen ryhmään avunpyyntö tämän henkilön puolesta.

Niin… siihen se apu sitten tyssäsi.

Jonkin ajan kuluttua sain ylläpidolta viestin, jonka kirjoitan tähän nyt sanasta sanaan, paitsi nimet on sensuroitu.

”Ymmärrän auttamishalusi ja sen, että haluat tukea xxxx. Siitäkin huolimatta joudun poistamaan päivityksesi, koska xxxxx on useita muitakin hädänalaisessa tilanteessa emmekä voi rasittaa jäseniä rahallisilla tukipyynnöillä. Olet ajatellut kauniisti. Siitä ei ole kysymys. Toivon, että ymmärrät. Voimme xxxx tukea rukouksin ja halutessamme lähettää yksityisviestin mesen kautta, mutta puhelinnumeron julkaiseminen vaikka luvalla emme salli. Syysiloa sinulle. ”

Syysiloa minulle? Entäpä tälle avuntarvitsijalle? Ei ******, mitä hurskastelua, sanon minä ja ihan suoraan! Anteeksi, että rasitin tällä tavalla jäseniänne.

Tokihan minä ymmärrän, että avuntarvitsijoita on paljon. Mutta ihan omasta kokemuksesta tiedän, että taloudellisen ahdingon keskellä avun pyytäminen on todella ison kynnyksen takana. Juurikin tällaisen ajatusmaailman takia. Sitä alkaa itsekin ajatella, ettei tällä minun asiallani nyt muita voi rasittaa ja vaivata.

Sananlaskuissa sanotaan: ”joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra ei jätä maksamatta takaisin”.

Mutta tottahan se on. Köyhiä on niin paljon, ettei kaikkia voi auttaa. Niin ei auteta sitten ketään. Säilyy tasapuolisuus, kun ketään ei auteta.

Oli kysymys yhdestä avuntarvitsijasta. Oli kysymys ihmisestä. Ahdingossa olevasta ihmisestä. Jos Jumala on meidän Isämme, niin kuin uskomme, se tarkoittaa, että Jeesus itse on veljemme. Ja tämä meidän veljemme sentään kuoli puolestamme. Mitä minä olen valmis tekemään lähimmäiseni, veljeni, sisareni, puolesta?

Vai onko Jumalan palveleminen todellakin sitä, että unohdetaan ihminen?

Olla ihminen ihmiselle…

Tämmöisiä mietin tänään iltapuhteina… meni maku tästä illasta.

« Takaisin