blogi

Matkapäiväkirja 9.10.2020

Jeesus toimii aikuisten oikeasti?

Väkisinkin tämmöinen keski-ikäinen jo mielellään muistelee menneitä. Tai välttämättä ei aina niin mielellään, mutta muistoja nousee mieleen. Tuoksut, paikat, tunteet ja moiset saattavat yhtäkkiä viedä mielen menneeseen.
Ihmisten kivut ja haavat ovat minulle sellainen asia, joka aina saa minut muistamaan omat kipujen aikani.

Palaan vuoteen 2011. Edellisen vuoden helmikuussa olin jäänyt lomautettuna pois töistä. Todellinen syy oli kuitenkin valtava uupumus. Tämän uupumuksen kylkiäisinä oli tullut monenlaisia ikäviä stressioireita. Lähinnä psyykkisiä, mutta myös yksi fyysisesti ilmenevä oire. Tämä oire oli liiallinen hikoilu. Jokainen varmaankin toivoisi olevansa ylitsevuotava jossain asiassa, mutta tämä hikoilu ei kyllä kuulunut omalle toivelistalleni.
Hikoilu oli niin vahvaa, että jo aamupalapöydässä, ennen ensimmäisen kahvikupillisen loppuunsaattamista, kainalosta startanneet hikikarpalot virtasivat kilvan pitkin molempia kylkiäni.
Tämä kiusallinen vaiva oli alkanut noin kolme vuotta aiemmin. Työpaikalle päästyäni kainaloitani koristivat jo ruokalautasen kokoiset märät läiskät. Palaveri asiakkaan kanssa, kiusallista. Ruokatunti ravintolassa, kiusallista. Haju, kiusallista. Jep, mikään deodorantti, tai antiperspirantti ei ollut kyllin pätevä hillitsemään hikoilua, saati kuolettamaan hajua. Tuolloin opin myös sen, että antiperspirantti on vahvempi, kuin deodorantti. Joskaan minun tapauksessani siitä ei juurikaan ollut lohtua.

Vuoden 2011 tammi-, tai helmikuussa oli Oriveden Päiväkummussa miestenpäivät, joihin olin jo muutamana vuonna osallistunut. Olen ollut sittemmin monilla miestenpäivillä ja todennut, että päiväohjelma on lähes aina pakattu kovin tiiviiksi. Mutta Päiväkummin päivät oli suunniteltu sopivan leppoisasti, kiitos Timo Lappalaisen ja Jussi Hankelan, jotka päivistä silloin vastasivat. Leppoisa aikataulu sopi täydellisesti loppuunpalaneelle.

Puhujavieraana päivillä oli tuolloin Kalevi Lehtinen mukanansa tietysti myös vaimonsa Leena.
Kalevi on ollut vaikuttamassa vahvasti elämääni kolme kertaa ja tämä oli niistä viimeinen, hän menehtyi vain puoli vuotta myöhemmin.

Minulle oli muutaman viimeisimmän vuoden aikana alkanut kasvaa polttava halu tehdä evankeliumin työtä. Siitä oli kasvanut unelma. Kipuilin kuitenkin asian kanssa monella tapaa. Ensinnäkin meni pitkään, ennen kuin uskalsin ajatella, että minäkin voisin ola evankelista, koska mittarini evankelistasta oli juurikin Kalevi Lehtinen ja isot stadionit. Mutta Ilkka Puhakan sanoi, se on vääristynyt kuva evankelioinnista. Kalevi itsekin sanoi usein, että evankelista toimii influenssan etäisyydellä. Tänään voisi hyvin sanoa, että koronan etäisyydellä. Siis lähellä. Evankelista menee lähelle ihmistä.
Olin kipuillut myös sen suhteen, että onko tämä nyt vain sellainen oma haluni, joka täytyy hylätä, jos haluan seurata Jeesusta. Tällä tavallahan meille on opetettu. Joka haluaa seurata Jeesusta, sen täytyy kieltää itsensä, omat halunsa. Voi niitä, jota näin opettavat, he eivät vielä ole ymmärtäneet oleellista.
Sain yhdessä ruokailussa tilaisuuden istua Kalevin viereen ja käytinkin tilaisuuteni heti hyödyksi. Kysyin Kalevilta mistä hän aikoinaan tiesi, että juuri evankelistan tie olisi hänen juttunsa.
”Se oli mun unelmani”, Kalevi vastasi.
Unelma… hei, sitähän se on minullakin, unelma! Kuinka tämä Kalevin vastaus vapauttikin minut siitä turhasta painolastista. Käsitin välittömästi, että Jeesushan tämän unelman on minuun sytyttänyt. Tottakai se on silloin oikea tie!

Päivien anti ei kuitenkaan loppunut vielä tuohon. Illalla pidettiin riihikirkossa iltahartaus, jossa lauloin muutaman laulun. Uupumuksen mukanaan tuomia stressioireita oli myös ylitsevuotava esiintymisjännitys ja korkean paikan kammo. Siis niinkin korkean, kuin esimerkiksi tuoli. Noustessani tuolille seisomaan vaihtaakseni kattolampusta palaneen tilalle uuden, alkoi päässä huimata ja jalat rupesivat tärisemään. Ja esiintyessä sanat helposti takeltelivat ja jäivät kurkkuun, tai unohtuivat kokonaan. Vain vaivoin ja väkisin vääntämällä sain itseni pakotettua sen verran rentoutumaan, että pystyin yleisön edessä laulamaan.

Nyt siis tuolla riihikirkossa sama tilanne. Mutta yhtäkkiä, kesken toisen laulun tapahtui jotain. En oikein vieläkään tiedä mitä siinä tapahtui. Mutta se mitä tapahtui oli jotain hyvin konkreettista. Tunsin kuinka ikäänkuin jotain olisi väistynyt pois tieltäni. Eteeni aukeni kuin vapaa leveä alue, kun jotain siirtyi sivuun. En siis nähnyt mitään erikoista, mutta tunsin ja koin. Se oli jotain hyvin vahvaa, en osaa kuvata paremmin, kun en oikein tiedä mitä tapahtui. Samalla koin hyvin vahvasti, että joku rukoili juuri puolestani. Ja kun nostin katsettani ylös lattiasta, näin peräpenkissä istuvan Leena Lehtisen, jolla oli kädet ristissä ja silmät kiinni.
Seuraavana aamuna rohkenin mennä Leenalle kertomaan, mitä illalla oli tapahtunut. Hän myönsi silloin rukoilleensa puolestani. Mitä hän rukoili, jäi kertomatta. Ehkä hän näki jännitykseni, koska on kertonut itsekin kärsineensä siitä.
Mutta kun pääsin illalla kotiin, huomasin, että paitani oli kainaloista aivan kuiva. Hieman yllätyin, mutta toisaalta, silloin tällöin näin oli käynyt ennenkin. Seuraavana päivänä pidin samaa paitaa, kun se kerta ei haissutkaan miltään. Yleensä se oli siis paita per päivä. Se oli enemmän sääntö. Tämä oli harvinainen poikkeus. Tänä iltana aloin jo vähän kummastella, koska kainalot olivat edelleen kuivat. Pidin paitaa vielä seuraavankin ja sitä seuraavan päivän. Pidin lopulta samaa paitaa viisi päivää. Ja edelleen kainalot olivat koko ajan kuivat. Eikä pienintäkään hien hajua. Ei paidassa, eikä kainalossa. Ja kahtena viimeisenä päivänä en ollut käyttänyt edes deodoranttia!

Samalle reissulle jäi myös se esiintymisjännitys ja korkean paikan kammo. Toki korkean paikan kammo on ollut aina ja on edelleen, mutta nyt siihen tarvitaan huomattavasti korkeampi paikka kuin ruokapöydän tuoli.

Olin tietysti valtavan helpottunut ja riemuissani ja todella kiitollinen kiusallisten vaivojen katoamisesta. Mutta parin päivän päästä aloin tuntea itseni todella huonoksi uskovaksi.
Enhän minä ole uskonut Jumalaan lähestulkoon lainkaan. Siis olen uskonut, että Jumala on, mutta että ihan aikuisten oikeasti Jumala näin konkreettisella tavalla ilmestyisi. Ja olihan sitä kaikenlaisia ihmeitä kuullut, mutta ei niitä oikein tainnut omalle kohdalla uskoa mahdolliseksi.
Onneksi Jumalan armo ilmestyi tässäkin asiassa ja sain rauhan.

Jeesus on ihmeellinen! Aikuisten oikeasti!

« Takaisin