blogi

Matkapäiväkirja 17.10.2020

Korkeammalle uskon tasolle

Olen aina kummastellut joissain piireissä ilmenevää kaipuuta ja rukousta nousta korkeammalle tasolle. Eihän sellaista korkeampaa tasoa ole olemassakaan.
Jos johonkin korkeammalle tasolle pääsemme, tapahtuu se aikanaan kirkkauteen korottamisen myötä. Eli joko fyysinen ruumiimme kuolee, tai jos joka sukupolven unelma, eli Jeesuksen paluu, tapahtuu meidän sukupolvemme aikana, emme kohtaa fyysistä kuolemaa, vaan pääsemme suoraan kirkkauteen Jeesuksen seurassa. Mutta sitä ennen ei ole olemassa kuin yksi taso; olla ihminen.

Katsoin siis juuri ohjelmaa jostain kristillisestä konferenssista, kun jälleen törmäsin tähän ajatukseen korkeammasta tasosta. Puhuja möläytti myös rukouksessaan aivan järjettömän sammakon. Äkkiseltään varmasti vilpitön ajatus ja pyyntö, joka linkittyy kuitenkin tuohon korkeampaan tasoon. ”Herra siunaa, ettei tämä konferenssi olisi niin kuin muut konferenssit…” Kuulostaako tutulta…? Herra, kiitos siitä, etten minä ole niin kuin tuo syntinen…

Ajatuksena siinä tietysti oli, että juuri tässä meidän konferenssissa tapahtuisi ihmeellisiä asioita. Sinänsä ihan kiva toive. Mutta samalla tuli, ehkä ajattelemattomuuttaan, mutta kumminkin, painettua alas kaikki muut tilaisuudet. Ettei olisi sellainen tasapaksu konferenssi, niin kuin kaikki muut. Että me olisimme ne, jotka pääsevät sille seuraavalle tasolle.

Kristinusko ei tunne, eikä ole koskaan tuntenut ajatusta eri hengen-, tai uskon tasoista. Ei ainakaan terve kristinusko. Idän uskonnoista sen sijaan tällainen ajatus eri tasoista kylläkin löytyy.
On teologisesti täysin väärin ja harhaanjohtavaa puhua eri uskon tasoista samassa yhteydessä Jeesuksen kanssa. Eri asia on sitten se, että olemme kukin omassa vaelluksessamme eri vaiheissa keskenämme. Joku on vasta uskoon tullut ja toinen on vaeltanut jo 50 vuotta. Tottahan tässä on molemmilla varsin erilailla painottuneet näkemykset, niin elämästä, kuin Jeesuksesta. Toinen näkökulma taas on, että vaikka joku on ollut uskossa 50 vuotta, hän on saattanut kulkea koko matkan hieman etäällä Jeesuksesta. Kulkenut kyllä Hänen kanssaan, mutta ei silti välttämättä ole koskaan kunnolla tutustunut Mestariinsa. Kun taas muutaman vuoden uskossa ollut, on saattanut viettää aikaa Jeesuksen lähellä niin paljon, että ymmärtää armon kaikessa rikkaudessaan jo paremmin, kuin tuo 50 vuotta taivaltanut.

Ymmärrän kyllä hyvin tuon kaipuun ”seuraavalle” tasolle. Se on kaipuuta väkevään, ihmeiden täyttämään elämään, jossa on vahvoja uskovia, jotka valloittavat maailman Jeesukselle.
Tämä on ihana utopia. Mutta valitettavasti utopia. Paavalinkin vahvistama totuus ”heikkoudessa olen väkevä” pitää edelleen paikkansa. Jeesus toimii itsessään heikkojen, murtuneiden ihmisten kautta. Toki Jeesus myös vahvistaa ja rohkaisee näitä heikkoja. Näin he aina tietävät, etteivät kulje omassa voimassaan. Vaan Jeesuksen voimassa. Ja silloin, kun he kulkevat Jeesuksen voimassa, heidän oma tilansa muuttuu merkityksettömäksi. Ei ole enää väliä, onko heikko, vai vahva, koska Jeesus on vahva. Ja kun oma voima muuttuu merkityksettömäksi, on tilaa tapahtua vaikka ihmeitä. Koska silloin ihmettä ei enää tavoitella ihmeen itsensä vuoksi.

Jumalan valtakunta ei etene väellä ja voimalla. Yhtä väärin olisi sanoa, että Jumalan Valtakunta olisi hikeä ja kyyneliä.

Room. 14:17
”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa”.

Vanhurskautta… olen Jumalan hyväksymä
Rauhaa… mikään ei häiritse, ei pelota, ei huolestuta, ei ärsytä, ei ahdista...
Ja iloa... Niin, iloa! Tyytyväisyyttä! Onnellisuutta!

Silti elämässä on myös kyyneliä. Se ei ole pelkkä iloakaan. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Jumalan valtakunta on täynnä rauhaa ja iloa. Mutta me olemme kahden maan kansalaisia. Tällä hetkellä saamme osamme molemmista valtakunnista.

Varsin monesti, ei tietenkään aina, kun matka käy tavalla tai toisella raskaaksi, johtunee se usein omasta haluttomuudestamme taipua kulloinkin tilanteen kysymään rakkauden vaatimukseen. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. Siis pidä toisen mielipidettä yhtä oikeutettuna, kuin omaasi. Monestihan juuri se toisen vastakkainen näkökulma on se, joka alkaa ärsyttää, vaikka kuinka yrittäisi olla aikuinen ja käyttäytyä sivistyneesti ja tukahduttaa ärsyyntymisensä. Tämä oman sydämemme taipumattomuus saa meidät toimimaan tämän maailman tavoin, ja se taas tuo mukanaan kyyneliä.

Mutta oman sydämemme taipumattomuus ei tee tyhjäksi Jumalan valtakunnan todellisuutta.

Toki matka voi käydä raskaaksi muistakin syistä. Ja siitä seuraavat huolet ja murheet ovat henkilölle todellisia. Ne ovat totta. Mutta jälleen yhtä totta on sekin, että Jeesus sanoo meille: ”Älkää mistään murehtiko!”. Joudumme siis kysymyksen ääreen… pidänkö kiinni omasta tunteestani, joka on todellinen ja olosuhteiden perusteella täysin oikeutettu ja perusteltu, vai tartunko Jumalan kehotukseen olla murehtimatta, ja luotanko Hänen lupaukseensa pitää minusta huolta? Luotanko siihen, että Jumalan näkymätön todellisuus on yhtä totta, kuin tämä, jonka näen?

Varhurskautta, rauhaa, iloa…. Tämän korkeammalle tasolle emme tässä ajassa pääse. Mutta kun tuohon pääsee, ei muuta tarvikaan!

« Takaisin