blogi

Matkapäiväkirja 9.12.2020

Ajatuksia armolahjoista - osa II

Armolahjojen tehtävänä on rakentaa, kehottaa, lohduttaa ja rohkaista seurakunnan jäseniä.
Nämä lahjat kuuluvat kaikille, ne eivät ole vain joidenkin erikoisyksilöiden etuoikeus, tai merkki hengellisestä erinomaisuudesta. Ne ovat kaikkien saatavilla ja meitä kehotetaan niitä rukouksessa pyytämään. Ja kun niitä rukouksessa pyydämme, voimme luottaa siihen, että Jumala, joka kuulee rukoukset, myös antaa sen, mitä hänen tahtonsa mukaisesti olemme pyytäneet. (Mark. 11:24)

Jumala ei todennäköisesti kuitenkaan anna sähköiskua, tai mitään muitakaan erikoisia säväreitä sen merkiksi, että nyt pyytämäsi lahja on sinulle annettu. Kuten edellä mainitussa Markuksen evankeliumin kohdassa todetaan: ”uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän”.
Tämä on helppo sanoa, mutta monesti käytännössä hieman vaikeampi asia ja vaatii prosessointia ja harjoittelua ja monesti varsin haparoivaakin etsimistä.
Mutta tässäkin yhteys muihin uskoviin, ja varsinkin hengellisesti kypsiin aikuisiin, joissa Hengen hedelmät ovat saaneet jo kypsyä pidemmälle ja tasata ihmisen luontaista ylpeyttä, on ensiarvoisen tärkeää. Rakkaudellisessa ilmapiirissä omien lahjojen etsiminen ja kokeilu on turvallista ja saattaa säästää monelta sudenkuopalta, joita armolahjojen käyttöön voi liittyä, jos ei olla terveellä pohjalla.

Armolahjojen terve käyttö lähtee aina rakkaudellisesta ilmapiiristä. 1. Kor. 12 puhuu armolahjoista ja niiden käytöstä. Luvun lopussa jae 31 on kuitenkin tahattomasti hieman harhauttanut monia siinä, mikä on tärkeysjärjestys. Jae kuuluu näin: ”Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja! Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi”.

Valitettavasti kappalejako on tässä kohtaa mennyt hieman metsään. Jotkut ovat nimittäin tästä käsittäneet, että arvokkaimpien armolahjojen tavoittelu olisi tuo verrattomampi tie. Mutta kuten mikä tahansa teksti, Raamattuakin kannattaa lukea huolellisesti, eikä tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Paavalin sanat: ”Nyt minä osoitan teille tien…”, eivät viittaa menneeseen, jo käsiteltyyn asiaan, vaan tulevaan, edessä olevaan. NYT minä osoitan... Ja mitä Paavali osoittaakaan? Hän osoittaa rakkautta!
Vaikka ihmisellä olisi kaikki tieto ja taito ja lahjat, mutta puuttuisi rakkaus, häneltä puuttuisi kaikki. Eli rakkaus on tämä verraton tie, jota Paavali tuossa tarkoittaa. Mutta jos tämä kohdan lukee hätäisesti, ilman ajatusta, tämä saattaa jäädä huomaamatta.

Eli kun armolahjoja käytetään, on aivan ensiarvoisen tärkeää toimia rakkaudessa. Se saattaakin olla jälleen helpommin sanottu, kuin tehty. Ihmisen ylpeys kun on monesti melko kyltymätön.
Armolahjoihin liittyy yliluonnollisuus, ja se jos jokin on omiaan ruokkimaan ylpeätä ihmismieltä.
Itsekin olen joutunut koko uskossaoloaikani työstämään tätä piirrettä itsessäni. Luojalle kiitos, nykyään ylpeys minussa ei ole enää yhtä karkeaa, kuin parikymppisenä. Se on vuosien saatossa hioutunut hienommaksi, mutta vieläkin näyttää olevan Hengellä työtä tässäkin asiassa.

Olen melko varma, että minulla on profetian lahja. Mutta koska tunnistan itsessäni asuvan ylpeyden, olen ollut erittäin epävarma käyttämään lahjaa. En nimittäin missään nimessä halua ilmoittaa yhtäkään profetiaa niin, että se on lähtöisin oman ylpeyteni hedelmästä.
Hengen antama rauha ja sen myötä tuleva varmuus on tietenkin paras tienviitta asiassa. Ja se rakkaus. Olenko nyt palvelemassa muita, vai itseäni? Äärimmäisen tärkeä kysymys itselle silloin, kun aikoo mitä tahansa armolahjaa käyttää. Mutta jos on täynnä itseään sen sijaan, että olisi täynnä Henkeä, on hyvin vaikea kuulla Hengen ääntä. Sen takia kaiken hengellisen työn pitää alkaa rukouksesta. Se on ainoa keino hiljentää oman lihan ääni ja päästää Pyhä Henki ohjaksiin.

Kuulun luterilaiseen kirkkoon ja täällä kyllä edelleen armolahjojen käyttö on melko lailla lapsenkengissä. Toki lahjoja on ja niitä käytetään, mutta ei mitenkään erityisen rohkeasti. Yleensä pienemmissä piireissä uskalletaan toimia hieman vapautuneemmin. Tämä ei tietenkään ole sinällään huono asia. Pienemmällä porukalla omien lahjojen käyttöä on turvallista harjoitella ja etsiä. Mutta siinä vaiheessa, kun lahjojen käytössä alkaa olla varmuus, olisi suotavaa niitä käytettävän myös julkisemmin, jos ja kun Henki siihen ohjaa. Ja tietysti toinen puoli on, että lahjojen käytölle annettaisiin mahdollisuus. Tämä tietysti vaatii tilaisuuden järjestäjältä myös kypsyyttä asiassa.

Tämä asettaakin seurakunnan paimenet oikeastaan avainasemaan. Ilman heidän tukeaan, kun on melko mahdoton saada armolahjojen käytölle tilaa seurakunnan tilaisuuksissa. Mutta voin kuvitella, että ei se ole helppoa papeillekaan, vaikka tahtoa olisikin. Jäykkä luterilainen perinne kun jäytää vieläkin keskuudessämme ja vaikuttaa asenteisiin välillä ehkä huomaamattammekin osana opittua mallia. Onneksi kuitenkin olemme jo hieman alkaneet vapautua jäykkyydestämme ja peloistamme asiaan liittyviä ylilyöntejä kohtaan.
Mutta tässä kohtaa varsinkin apostolin, profeetan, opettajan ja evankelistan kutsun omaavat voivat olla rohkaisemassa seurakunnan pappia. Heidät kaikki kun on asetettu palvelemaan seurakuntaa, jotta he varustaisivat koko seurakunnan valmiiksi palvelutyöhön, rakentamaan Kristuksen ruumista. (Ef. 4:11-12)

Minulla itselläni on epävarman profetian lahjan lisäksi kielillä puhumisen lahja. Tätä lahjaa käytän silloin tällöin myös seurakunnan keskellä, yleensä minäkin hieman pienemmissä tilaisuuksissa. Tai voi ne vähän isompiakin olla, jos kyseessä on hieman vapaamuotoisempi tilaisuus. Raamattuhan kyllä ohjeistaa kielilläpuhujaa puhumaan vain itsekseen, paitsi jos paikalla on myös joku, joka osaa selittää kieliä. Mutta aloin jossain vaiheessa rohkeasti puhua, vaikken edes tiennyt onko paikalla selittäjää. Ymmärsin nimittäin, että eihän kukaan voi selittää, ellei kukaan puhu. Ja kun aloin puhua, yleensä aina löytyi myös selittäjä.

Lahjojen terve käyttö rakkaudessa ja hyvässä harkinnassa ennaltaehkäisee myös ylilyöntejä. Itsekin pyrin aina harkitsemaan ja tunnustelemaan tilanteen ilmapiiriä, sekä omia vaikuttimiani, ennen kuin mahdollisesti käytän kielilläpuhumista ja, tai profetiaa.

Myös kutsumus on tavallaan armolahja. Vaikkakin se yleensä ilmenee luonnollisten lahjojen kautta.
Kaikki lahjat, niin luonnolliset kuin hengellisetkin, tulee ottaa käyttöön, jotta niistä olisi jotain hyötyä. Niitä pitää käyttää, jotta niiden käytössä harjaantuu yhä taitavammaksi. Ja mitä taidollisempi omissa lahjoissaan on, sitä paremmin pystyy lahjoillaan palvelemaan muita.

Omaan kutsumukseeni liittyy myös opettaminen, jossain määrin. Mutta ensisijaisesti olen evankelista. Sydämeni syvin palo on puhua ja laulaa Jeesuksesta, armosta ja anteeksiannosta. Evankelistana toimimisessa on oleellisena osana rohkaisu ja lohdutus, sielunhoito. Sielunhoidossa en kuitenkaan ole perinteinen kahden kesken toimiva, vaan toimin yleisemmällä tasolla musiikin kautta. Musiikilla kun on erittäin vahva sielunhoidollinen merkitys.

Oletko sinä jo löytänyt omat lahjasi ja kutsumuksesi? Mikä sinua vetää puoleensa? Mille sydämesi palaa? Onko sinulla hengellinen vai luonnollinen kutsumus? Uskon, että luonnollisia kutsumuksia tarvitaan enemmän.
Kaikki eivät voi olla opettajia, tai paimenia, tai evankelistoja. Mutta jokainen voi omassa arjessaan olla Jeesuksen todistaja! Jokainen voi omalla elämällään heijastaa ympärilleen Kristuksen kirkkautta. Jokainen voi tulla ystäväksi uskosta osattomalle, ja olla omalla persoonallisella tavallaan kutsumassa tätä ottamaan vastaan Jumalan tarjoaman anteeksiannon ja pelastuksen.

Toivon, että tämäkin kirjoitus voisi osaltaan olla rohkaisemassa sinua löytämään omat lahjasi ja kutsumuksesi ja kulkemaan rohkeasti eteenpäin tietä, jonka nimi on Jeesus Kristus!

« Blogin etusivulle