blogi

Matkapäiväkirja 22.12.2020

Silmäpeliä kaupan kassalla

Kolme yötä jouluun on… laskin aivan itse, mutta silmiä tonttusen en kylläkään nähnyt. Enpä kyllä ole kovin monen muunkaan silmiä nähnyt tänä syksynä. Tai ehkä juuri niitä silmiä on nähnyt kauppareissuilla, paljon muuta sosiaalista toimintaa en sitten olekaan harrastanut. Siihen se on jäänyt, silmäpeliä kaupan kassalla.
Silmät ovat aina olleet sielun peili, mutta nyt merkitys on vain korostunut maskien yleistymisen myötä. Ilmeet on täytynyt yrittää välittää silmien kautta, kun suu on jäänyt maskin taa piiloon.

Tämä vuosi on muodostunut yhdeksi vaikeimmista sietää henkisesti. En varmaan ole ainoa, joka näin kokee. Toki olemme kaikki erilaisia ja koemme asioita eri tavalla. Itse olen sosiaalinen introvertti. Pidän ihmisten kanssa seurustelusta tiettyyn pisteeseen asti, sitten tarvitsen vastapainoksi omaa aikaa. Tänä vuonna on valitettavasti ollut aivan liikaa tuota omaa aikaa.
Syksyllä oli sentään muutama keikka, jolloin pääsi kohtaamaan ihmisiä. Muun ajan olenkin viettänyt lähestulkoon kotisohvallamme. Kyseinen sohva on muutaman vuoden vuoden vanha, mutta näyttää enemmänkin 10 vuotta vanhalta. Sen verran kodikkaasti alkaa jo olla kuopalla suosikkikohtani.

Joulukin on jo ovella. Mutta sekään ei ole enää entisensä. Lapsemme ovat nimittäin kasvaneet jo lukiolaisiksi, toinen jo täysi-ikäinen. Kuusenkin toin sisälle, mutta kukaan ei ole vielä koristellut sitä. 10 vuotta sitten se olisi välittömästi notkunut koristeiden paljouden alla. Ja varsin alaoksapainotteisesti.
Enää ei myöskään katsota iskän kanssa jouluaamun lastenohjelmia. Eikä kyllä juuri mitään muitakaan ohjelmia. Isää tarvitaan lähinnä silloin, kun pyydetään rahaa tai auton avainta. Pääasiallisesti isä on arjessa tarpeeton. Paitsi silloin kun hän sattuu tekemän pizzaa. Jostain syystä meillä onkin aika usein pizzaperjantai. Silloin isäkin saa tuntea elämässään hetken merkityksellisyyttä. Käytännössä noin 20-30 minuuttia, jonka yhteinen pizzahetkemme kestää.
Tosin tämäkään ei ole enää niin taattu sen jälkeen kun nuorempi tytär alkoi seurustella, ja viettää perjantait poikkeuksetta poikaystävänsä kanssa. Elämä on luopumista.

Jokunen päivä sitten erään kanavan illan elokuvana tuli Bruce Willisin tähdittämä Viimeinen partiopoika. Ajattelin, että onpa mukavaa, en olekaan hetkeen nähnyt tätä. Järkytyin, kun tajusin, että elokuva on 29 vuotta vanha. Ei ihme etten ollut hetkeen nähnyt sitä.
Koronakriisin lisäksi minulla näyttää olevan siis myös jonkinasteinen ikäkriisi. Suosikkielokuvani ovat pääsääntöisesti yli 20 vuotta vanhoja. En osaa nimetä kovinkaan montaa tämän hetken kärkipään näyttelijää. Kyllä 20 vuotta sitten osasin.
Koitin selata vuokraamosta jotain pätkää katsottavaksi, mutta en tuntenut yhtäkään luetelluista näyttelijöistä. Lopputuloksena en vuokrannut mitään, koska jos elokuvassa on vain tuntemattomia näyttelijöitä, niin eihän se voi kovin hyvä silloin olla.

Kummallinen koronavuosi. Paljon aikaa itsensä kanssa. Tänä vuonna on varmaan oppinut itsestään paljon uutta… Mutta ei…, ei kertakaikkiaan mitään. En ole saanut ahaa-elämyksiä. En nähnyt näkyä, en saanut visiota, enkä ilmestystä, saati profetiaa. En ole löytänyt itseäni, enkä elämääni. Ennemminkin molemmat tuntuvat olevan… jossain.

Mutta jos jotain olen löytänyt, on se ehkäpä toisen ihmisen merkitys. Kuinka arvokas onkaan jokainen ihminen, jonka tiellämme kohtaamme. Ja kuinka suuria mahdollisuuksia tuo kohtaaminen tuo tullessaan. Jos vain olemme hereillä. Ja ennen kaikkea hengellisesti hereillä. Tämä laittaakin tosissaan miettimään, kuinka kohtaan ihmisiä? Ja varsinkin niitä, joita en ole vartavasten menossa kohtaamaan, vaan jotka osuvat polulle satunnaisesti.

Nyt kun ihmisiä ei juuri ole päässyt kohtaamaan, niin näiden kohtaamisten arvo on kasvanut. Kuinka arvokas onkaan jokainen Jumalan luoma ihminen. Ja ihan sellaisena kuin hän on.
Pystynkö arvostamaan toista ihmistä, vaikka hän on eri mieltä kanssani? Maltanko tuoda oman näkemykseni esiin rakaudessa, ilman oikeassaolemisen tarvetta? Onko minun ylipäätään pakko saada sanoa viimeinen sana joka asiaan? Pystynkö tulemaan häntä vastaan, jos hänen arvonsa ovat erilaiset, kuin itselläni? Jos joku kertoo olevansa homoavioliitoista sitä mieltä, onko minun pakko sanoa heti perään, että minä olen kyllä tätä mieltä?
Tässä kohtaa olen muuten huomannut mielenkiintoisen ilmiön. Minun on paljon helpompaa ja luontevampaa kohdata homo, kuin hetero, joka ajaa homojen tasa-arvoista asemaa kirkossa.
Mistä lie johtunee? Vai johtuuko se juuri siitä, että koska olemme eri mieltä, hän näkee mustavalkoisesti minut vain ymmärtämättömänä ongelmaihmisenä. Ja minä samoin hänet.

Jumala on Jeesuksen sovitustyön ansiosta antanut minulle syntini anteeksi. Täytyisi kai minunkin jo pikkuhiljaa osata antaa anteeksi myös sille, joka on kanssani eri mieltä. Ei kai hän minun viholliseni ole? Eikö vihollinen ole se, joka kieltää Kristuksen? Johon Jeesus sanoo: ”rakasta vihamiestäsi”.

Kuulun Facebookissa Kirkon työntekijät- ja toimijat ryhmään. Lähinnä seuraan muiden keskusteluja. Valitettavan paljon keskustelu on aivan samalla tasolla, kuin missä tahansa muussakin ryhmässä. Ehkä karkeimpia törkeyksiä ei siellä lausuta, mutta asetelma on sama: ”Minä olen oikeassa ja sinä olet tyhmä”. Siis suunnattoman paljon negatiivista kohtaamista.
Kiusaus on monesti kova ottaa osaa keskusteluun, mutta olen päättämällä päättänyt, etten osallistu, koska yleensä tekisi mieli vain heittää joku suoraviivainen tölväisy. Ei tämäkään silti paras ratkaisu ole. Siis olla puuttumatta.

Mitäpä jos alkaisikin puuttua, mutta vain ja ainoastaan harkitusti myönteiseen sävyyn? Aina, kun olisi aihetta pieneenkin kehuun, kiitokseen, tai tsemppiin. Alkaisiko se ajan kanssa tuottamaan toisenlaista hedelmää?

Ja nyt, kun näitä asioita tuon tässä esille, niin en tee sitä ulkopuolisena, vaan osallisena. Kyllä, olen itse tölvinyt elämäni aikana sen verran monesti ja karkeasti, että minulla on varaa ottaa asia esille.

Oma niin sanottu helmasyntini on oikeassaoleminen. Paljon on onneksi tapahtunut myönteistäkin kehitystä. Mutta ihan vaikka eiliseltä voin kertoa tuoreimman esimerkin.
Päätimme vaimoni kanssa katsoa viimeisimmän SuomiLove ohjelman, joka meillä oli tallenteena. Laitoin nauhan pyörimään, kuten me vhs-sukupolven kasvatit tapaamme sanoa. Kuvaan ilmestyi bändi ja viisi solistia laulamassa yhdessä. Vaimoni käski kelata eteenpäin, ettei tämä ole SuomiLove. Minä hieman ihmeissäni, että ”mitä sä nyt meinaat, että tässähän tämä Lovebändi vetää, näähän on niitä Lovesolisteja, jotka tässä laulaa”. Vaimoni ääni alkoi hieman kiristyä, kun hän sanoi: ”Eikä ole, kun tää on se arvausohjelma!”.
"Mikä ihmeen arvausohjelma?”, kysyn jo aivan tuohtuneena.
”No se missä arvuutellaan niitä toisten biisejä! Usko nyt, ei tämä ole SuomiLove! Tää on sen toisen ohjelman loppu, kelaa nyt eteenpäin!!!”.
Samassa biisi loppuu ja ohjelman lopputekstit rullaavat näytölle... Oho... se olikin... Elämäni biisi.
No, tällä kertaa repesin nauramaan, koska olen alkanut olla sinut tämän piirteeni kanssa. Kun olen mielestäni oikeassa, luulen aivan vilpittömästi olevani oikeassa. Yleensä kuitenkin vaimoni on oikeassa. Onneksi nykyään osaan jo myöntää erehtyneeni. Ainakin välillä.

Ja viimeisenä huomiona mainittakoon vielä se, että kohta vuoden kestäneen pakollisen keikkatauon myötä entistä voimakkaampana palaa sisäinen haluni puhua Jeesuksesta. Siitä miten Jeesus on minun elämässäni vaikuttanut, ja miten Hän voi sinun elämässäsi vaikuttaa. Kuinka suunnattoman paljon Hän sinuakin rakastaa ja tahtoo olla elämässäsi joka hetkessä läsnä.
Kuinka paljon Hän kaipaakaan, että tuntisitte läpikotaisin toisenne. Että sinä saisit todella elää Jeesuksen tuntemisessa. Ei vain tietämisessä, tai kuulopuheissa, tai opituissa tavoissa, vaan omakohtaisessa syvässä rakkaussuhteessa. Saatat ehkä kokea rakkaussuhteen mainitsemisen tässä yhteydessä outona, mutta tarkennan sen verran, että tässä se ei tarkoita eros -rakkautta, vaan agape -rakkautta. Rakkautta, jolla Jumala rakastaa.
Ja kuinka paljon Jeesusta poltteleekaan päästä antamaan sinulle rikkaudestaan kaikkinaista hyvää. Kun vain pyydät Hänen tahtonsa mukaan.

Sanottakoon, että itse olen liian monesti pyytänyt lähinnä oman tahtoni mukaan. Ei ihme, ettei mitään tapahtunut…

Onneksi Jumala on hyvä ja armollinen!

Hyvää ja Siunattua Joulun Aikaa!

« Blogin etusivulle