blogi

Matkapäiväkirja 17.2.2021

Ylistäminen ja muita tapoja

Luin tänään kotiseurakuntani papin paikallislehteen kirjoittaman tekstin. Hän kirjoitti siinä kuinka uskoa monesti hehkutetaan ja käytetään voimakkaita ilmaisuja ja niin sanotusti fiilistellään uskoa. Ja kuitenkin monen meistä usko arjessa on enemmänkin tasaista ja rauhallista.

Itse kuulun myös tähän perin suomalaiseen luonneryhmään, joka enemmän tai vähemmän tuskastuu, kun kirkossa kehotetaan nousemaan ylös penkistä ja ylistämään jonkun laulun mukana. Mutta kyllä minä sitä siedän ja yleensä nousen seisomaan. Olen kyllä jäänyt myös penkkiin istumaankin kaikkien muiden seistessä.

Ja jos nousenkin, niin käsiä en kyllä kohota. Se olisi jo liian riehakasta.

Se ei vaan ole luontevaa. Seistessäkään ei ole kovin ylistävä olo. Enemmänkin miettii, että loppuispa tää biisi jo, ni voitas taas istua…

Mutta. Seisokoon, heilukoon, huojukoon, pyöriköön, hyppiköön, tanssikoon se, joka tällaisen tavan ylistää kokee omakseen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Ainoastaan sitä vastaan on, että joku sanoisi, että tällainen on ainoa oikea tapa ylistää Jumalaa. Koska sitä se ei totisesti ole.

Kuinka minä sitten ylistän?

Ensinnäkin minä laulan. Mutta en niin sanottuja ylistyslauluja. Ja soitan. Olen niin täynnä musiikkia, että jos en tarpeeksi usein saa soittaa, niin halkean. Turhaudun ja tulen levottomaksi. Minulle jokainen soitettu sävel soi Luojan ylistykseksi. Sanat ovat vain lisäarvo, jolla kerrotaan tarina.
Joku tykkää hyvinkin yksinkertaisesta Jeesus on hyvä, Jeesus on suuri, Jeesus on sitä ja Jeesus on tätä -tyylistä. Itse en juurikaan. Silti taaskaan en sano, että tuo mainittu tyyli olisi jotenkin huonompi, kuin joku toinen tyyli.

Minä pidän tarinasta. Ehkä tässä tulee esiin myös kutsuni evankelistana. Raamatussa sanotaan, että ylistäkää Hänen suuria tekojaan. Tämä on minulle luontevampaa. Olen tilaisuuksissa kertonut hyvin paljon omasta taipaleestani ja mitä Jumala on minulle tehnyt. Aina kun siis teen näin, ylistän Hänen suuria tekojaan.
Toinen tapani ylistää tapahtuu monesti luonnossa. Mikään ei ole niin hienoa, kuin kaunis maisema, yksin tai yhdessä, hyvät eväät, kuppi kahvia ja hiljaisuus. Siinä jos missä sydämeni ja sieluni alkaa ylistää. Levossa. Kauneudessa.

Miksi tästä kirjoitan?

Ehkä siksi, että muistaisimme, että tapoja ja tyylejä elää omaa uskoaan todeksi, on monenlaisia. Olemme kaikki jossain määrin samanlaisia, mutta kuitenkin aina yksilöitä.

Joku kokee traktaattien jakamisen turhana,
joku toinen on tullut uskoon luettuaan sellaisen.

Jonkun mielestä iso tapahtuma on oikea reitti tavoittaa ihmisiä evankeliumille, koska silloin tavoittaa suuren määrän ihmisiä.
Toisen mielestä taas pieni tapahtuma on paljon parempi, koska silloin pystyy kohtaamaan ihmisiä lähemmin.

Yhden mielestä virret ovat parasta hengellistä musiikkia.
Toinen nukahtaa niitä kuunnellessaan.

Jonkun mielestä ainut musiikki, josta saa irti jotain järkevää on jazz.
Toinen saa siitä korkeintaan päänsäryn.

Mutta kannattaako tällaisia asioita laittaa vastakkain?

Kunpa oppisimme näkemään toisen osapuolen silmin. Edes vähän. Sen verran, että hyväksyisimme sen hänelle. Ettemme vaatisi häntä pitämään siitä, mistä itse pidän. Antaisimme toiselle vapauden pitää mistä hän pitää.

Kuinka tämän voisi saavuttaa?

Mitä jos sanoisin näin: tutustu niihin ihmisiin, joilla on erilainen näkemys, kuin sinulla.

En itse juuri pidä perinteisestä katuevankelioinnista, mutta kun näen tätä harjoittavan ihmisen silmissä, sanoissa ja teoissa saman palon elää Jeesukselle, kuin omassakin sydämessäni on, en oikeastaan voi enää muuta, kuin rukoilla sydämestäni hänen työlleen runsasta Jumalan siunausta ja menestystä.

Vaikka kaikenlaiset tavat erottaisivat, Jeesus on se, joka yhdistää. Olemme samaa perhettä. Käymme samassa armopöydässä. Syömme saman Kristuksen ruumiin ja juomme saman Kristuksen veren. Olemme saman Jeesuksen armahtamia. Olemme Kristuksen yhdistämiä. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.

Ensimmäinen askel on kuitenkin opetella olemaan itselleen armollinen. Muuten on vaikea olla armollinen kenellekään muullekaan. Opetella terveellä tavalla rakastamaan itseään. Koska jos ei rakasta itseään, on mahdoton todella rakastaa ketään muutakaan.

Ja tässä kohtaa joutunemme kaikki samalle viivalle. Polvistumaan kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti Jumalan eteen ja pyytämään armahdusta synneistämme, jotta Hänen rakkautensa pääsisi parantamaan sisäiset kipumme ja haavamme, ja saisimme pienin askelin kasvaa terveiksi ja tasapainoisiksi, kaikin puolin eheiksi ihmisiksi.

Olkoon päiväsi Kristuksen rakastavan armon täyttämä!

« Takaisin