samu(a)songforlife.fi    +358 44 2510 955

blogi

Matkapäiväkirja 18.2.2021

Itsensä haastaminen - avain uudistumiseen

Arkistojen kätköistä pulpahti esiin tällainen kirjoitukseni vuodelta 2015. Siinä olikin yllättävän paljon yhtymäkohtaa tämän koronavuoden fiiliksiin. Tässä kun on taas tuo sohva alkanut kaydä niin kotoisaksi...
Vanha kirjoitukseni toimikin nyt herätyksenä itselleni. Senpä takia jaankin sen tässä nyt uusintana.

* * * * *

Tahdoin todellista elämää. Tahdoin enemmän kuin istua ilta toisensa jälkeen sohvalla tuijottamassa elokuvaa, jonka olen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana nähnyt ainakin yhdeksän kertaa.
Tahdoin enemmän. Tahdoin enemmän kuin herätä aamulla töihin, töiden jälkeen kauppaan, sitten kotiin. Laittaa ruokaa. Laittaa tiskit. Istua sohvalle. Istua sohvalla seuraavat neljä tuntia. Mennä nukkumaan. Herätä aamulla töihin…

Päätin rukoilla. Pyysin… tai oikeastaan rehellisesti sanottuna vaadin, että Jumala käyttäisi minua, että saisin olla evankeliumin työssä. Vaadin, että Jumala muuttaisi elämäni. En enää jaksanut elämääni. Se oli ollut liian pitkään liian raskasta.
Rukoilin pitkään. Vuosia. Välillä tuntui, että ainoa näkyvä asia oli uupumuksen, epätoivon ja masennuksen syveneminen. Kuitenkaan se ei ole koko totuus. Sillä olen saanut koko elämäni ajan kokea Jumalan johdatusta ja huolenpitoa. Aina sitä ei kylläkään jaksa muistaa ongelmien keskellä. Mutta jälkeenpäin tarkasteltuna ei voi kuin hämmästellä, kuinka kaikki elämän tapahtumat nivoutuvat yhteen.
Jumala ei kuitenkaan ole poistanut kaikkia ongelmiani kerralla. Oikeastaan voisi sanoa ettei Hän ole poistanut niistä yhtäkään. No mitä Hän sitten on tehnyt? Mitä iloa on Jumalasta, jos Hän ei tee mitään? Salli minun kertoa mitä Hän on tehnyt. Hän on auttanut minua selviytymään ongelmista voittajana.

Kun minulla oli talousvaikeuksia, Hän ei antanut minulle lottovoittoa. Kukaan tuntematon ihminen ei myöskään ole tuonut minulle kirjekuoressa suurta summaa rahaa. Niin ikään ei postilaatikkoonkaan ole koskaan ilmestynyt rahakuorta, vaikka aina huolellisesti kävin tarkistamassa, josko tänään Herra olisi muistanut minua ja poistanut rahahuoleni.
Mutta siinäpä se juuri onkin! Jumala ei ota murhettani, eikä huoltani pois, koska se homma kuuluu minulle itselleni. ”Älkää mistään huolta kantako…”, ”Älkää murehtiko..”. Näin sanoo Jumalamme Raamatussa. Ja tiedätkö, minä poika olin kova murehtimaan. Murehdin itseni ihan käytännössä sairaaksi. Jos siis haluan olla murehtimatta ja pysyä terveenä, pitää minun lopettaa murehtiminen. No mitä sitten teen, jollen kerran saa murehtia? Paavalilla on tähän vastaus: ”Iloitkaa aina!”.

Jeesus on voittanut perkeleen. Kirjoitan sen tähän vielä uudestaan toisella tavalla. Jeesus Kristus on kukistanut synnin vallan.

”Minä olen tullut, jotta teillä olisi yltäkylläinen elämä”

Koska Jeesus on jo voittanut, sinun ainoa vastustajasi on monesti sinä itse. Lisäksi sinun täytyy lakata uskomasta valheita, joita vastustaja sinulle syöttää. Jumala ei anna sinulle helppoa ratkaisua, tai tee sinulle kuuluvia asioita. Siitä ei olisi sinulle mitään apua.
Kuten ehkä huomasit, käytin sekä sinusta, että sielunvihollisesta samaa nimitystä. Vastustaja. Kun Jeesus oli kertonut tulevasta kuolemastaan opetuslapsille, astui pietari Jeesuksen luo ja nuhteli häntä. Uskomatonta, että Pietarille ylipäätään tuli mieleen nuhdella Jeesusta. Raamattu ei kerro sen tarkemmin, miten Pietari nuhteli Jeesusta, mutta ainakin hän sanoi, että mitään tuollaista mitä puhuit, älköön sinulle tapahtuko. Jeesus vastasi Pietarille: ”Väisty saatana!”
Pietariin ei kuitenkaan ollut mennyt saatana, niinkuin myöhemmin Juudakseen, kuten Raamattu kertoo. Miksi siis Jeesus nimittää Pietaria saatanaksi? Koska Pietari puhui saatanan suulla. Pietari ei oikeastaan ymmärtänyt mitä hän sanoi. Hän puhui inhimillisen ymmärryksensä mukaan. Hän ei tuolloin vielä ymmärtänyt Jumalan suunnitelmaa. Mutta Jeesus ymmärsi. Hän tiesi, että Hänen täytyy kuolla ihmiskunnan syntien sovitukseksi. Pietari taas yritti saada Hänet muuttamaan ajatuksiaan, ettei Hän menisikään ristille.
”Eihän nyt toki sinun tarvitse kuolla, sinähän olet Messias, meidän Vapahtajamme, joka perustat meille uuden valtakunnan!” Pietari siis puhui ymmärtämättömyydessään Jumalan suunnitelmaa vastaan. Sen takia Jeesus käski pietarin vaieta. Samaan tapaanhan saatana oli kiusannut Jeesusta jo Jerusalemin muurilla. ”Jos kerran olet messias, niin hyppää tästä alas, ja Jumala lähettää enkelinsä pelastamaan sinut…”
Sekä Pietari, että saatana tarjosivat Jeesukselle helppoa ratkaisua. Saatana, jopa tarjosi Jeesukselle maailman herruutta, josa Jeesus vain kumartaisi tätä. Jeesus ei mennyt tähänkään ansaan. Jeesus tiesi, että maailman herruus kuuluu Hänelle joka tapauksessa. Ja ristinkuolemallaan Hän lunasti takaisin sen, minkä Adam oli syntiinlankeemuksessa menettänyt.

Vihollinen yrittää kaikkensa, jotta se saisi mitätöityä kutsun ja unelmat, jotka sinulla on sydämessäsi. Kaksi tehokkainta tapaa on joko koittaa pitää sinut niin kiireisenä, ettet ehdi toteuttaa sydämesi kutsua. Tai sitten pitää sinut niin passiivisena, että elämä valuu ohitse ennen kuin huomaatkaan. Ja kolmas, ja ehkä pahin, on epäröinti. Voi kuinka vihollinen onkaan mielissään, kun jäät epäröimään, vaikka sydämessäsi tiedät mitä pitäisi tehdä. Henki ja liha riitelevät ja valitettavan usein liha vie voiton. Raamattu ilmaisee asian näin: ”Henki tosin on altis, mutta liha on heikko”.
Se mikä lihan tekee heikoksi, on ylpeys, ahneus ja itsekkyys. Tämä inhimillinen ei-niin-pyhä kolminaisuus. Nämä piirteet ovat ne, joihin vastustaja tarttuu ja niiden avulla koittaa vietellä sinut pois Jumalan suunnitelmasta. Inhottavinta siinä on se, että vastustaja harvoin suoraan pakottaa sinua, vaan jättää valinnan sinulle. Hän vain sepittää omia valheitaan ja koittaa saada sinut uskomaan niitä, sen sijaan, että kuuntelisit sydämestäsi kumpuavaa hiljaista ääntä. Englannin kielinen Raamattu käyttää siitä nimitystä Still Small Voice. Koska se on hiljainen, sitä on monesti niin vaikea kuulla kaiken kiireen keskellä. Se on kuin kuiskaus sydämessä, aavistus sisissämmämme. Sitä voi opetella kuuntelemaan. Mutta se vaatii, että kuljemme levosta käsin.

Matkallani evankelistaksi olen joutunut haastamaan itseni monen monta kertaa tekemään jotain sellaista, mitä en ole ennen tehnyt. Olen myös joutunut haastamaan itseäni jatkamaan, vaikka on tullut pettymyksiä ja ensinäkemältä on vaikuttanut siltä, ettei tästä mitään tule.

Vuonna 2011 olin ollut vuoden poissa työstä ja tehnyt viimein sen päätöksen, että alan ottaa askeleita kohta evankelistan työtä. Päätin pitää ensimmäisen konsertin silloisessa kotiseurakunnanssani. Kysyin kirkkoherralta oliko kirkko vapaana ja ja saisinko tällaisen tilaisuuden siellä järjestää. Tein mainokset ja kiinnitin niitä kirkon ilmoitustaululle ja oviin hyvissä ajoin. Kaikki varmasti näkisivät ne. Kun sitten suunniteltu päivä koitti, menin kirkolle muutamaa tuntia aiemmin pystyttämään äänentoistolaitteistoa. Laitoin kaiuttimet paikalleen, yhdistelin piuhat oikeisiin liittimiin, säädin kitaran ja laulun soundin kohdilleen. Ja kun kaikki oli valmista jäin jännittyneenä odottelemaan ketä kaikkia tulisi paikalle.
Toki tiedän, että kansa saapuu verkkaisesti ja viime tingassa, mutta kymmentä minuuttia ennen tilaisuuden alkua tyhjän salin katseleminen alkoi hieman vaivaamaan mieltä. Viisi minuuttia ennen alkua sali oli edelleen tyhjä ja aloin hiljalleen tulla siihen johtopäätökseen, että tämä taisi olla turha keikka. Ja koska vahtimestaria ei lasketa lukuun, en viitsinyt tyhjälle salille alkaa laulaa. Kellon ollessa tasan saapui ainoa osanottaja, eläkkeelle jäänyt kirkkoherramme. Hänen kanssaan sitten vaihdoimme kuulumisia ja pidimme kahden miehen rukoushetken.

Jos olisin tähän pettymykseen jäänyt kiinni ja luovuttanut, olisin jäänyt paitsi niistä monista upeista hetkistä ja kohtaamisista, joita sittemmin olen saanut kokea. Tai siihen, kun esiinnyin neljälle ihmiselle, joista yksi oli järjestäjä, kaksi hänen kavereitaan ja se neljäs oli minun kaverini.
Tai se kerta, kun paikalle oli jälleen saapunut peräti ne neljä ihmistä, joista kaksi oli työntekijöitä ja heidän lisäkseen oli kaksi mummoa.
Tai jos olisin luovuttanut kesken ja kerännyt kamat kasaan ja lähtenyt kotiin silloin, kun järjestävän seurakunnan neljän työntekijän lisäksi paikalle saapui yksi ulkopuolinen.
Mutta hänetkin olin ohimennen tavannut edellisvuonna Evankelistapäivillä. Emme olleet esittäytyneet, mutta muistimme toisemme kasvoilta. Hän oli juuri saanut vankilalähetin työluvan ja pyysi minut mukaan.
Näin tämäkään reissu ei mennyt hukkaan. Samaten näissä muissakin tilaisuuksissa oli kaikissa jokin siunaus. Yksikään niistä ei ollut turha, vaikkei siellä paljon väkeä ollutkaan. Ja yksi tärkeimmistä opetuksista, joita Jumalalta olen tähän työhön saanut, on se, ettei tilaisuuden osanottajamäärällä ole mitään merkitystä. Tärkeää on se, keitä siellä on paikalla ja mitkä ovat heidän tarpeensa. Mutta joka kerta olen joutunut uudestaan ja uudestaan haastamaan itseni, koska inhimillinen pettymys vaanii aina kulman takana, kun asiat eivät menekään sillä tavalla, kuin itse oli toivonut.

Tai jos olisin päättänyt luovuttaa, kun olisi ollut kauhea hinku päästä keikoille, mutta kalenterissa oli pelkkää tyhjää. Kun otat seurakuntiin yhteyttä ja vastauksena kuulet kuinka heillä on jo tarpeeksi musiikkia tälle syksylle. Ei ole tarvetta tällaiselle tilaisuudelle. Yksi huvittavimmista tyrmäyksistä sattui kerran, kun soitin erään seurakunnan kirkkoherralle ja esittelin itseni ja kerroin millaista työtä teen ja olisin halukas järjestämään heidän seurakunnassaan Toivon Säveliä -tilaisuuden. Kirkkoherra vastasi hieman laiskahkolla äänenpainolla, että he eivät kyllä nyt lähde tällaiseen mukaan, koska se vaatii liikaa resursseja, eikä heillä nyt ole mahdollisuutta siihen. Mietin siinä mielessäni, että mitähän tuossakin seurakunnassa puuhastellaan, jos yhden vierailijan tuleminen aiheuttaa moisen resurssipulan?

Mutta tämä niin sanotusti tapahtumaköyhä ajanjakso, joka käsitti useamman vuoden ja jonka aikana masennuin siitä, ettei ollut mitään tekemistä, oli kuitenkin enemmän kuin paikallaan. Olinhan juuri jäänyt loppuunpalamisen vuoksi pois työstäni mainostoimistossa. Tuona aikana sain kuitenkin monen monta kertaa aivan tosissaan haastaa itseäni, jotta pääsisisin ovesta ulos. Mökkiytyminen oli todella lähellä. Vaivuin saamattomuuteen, koska tuntui, ettei ollut mitään järkevää tekemistä. Toisin sanoen oli liian vähän tekemistä. Ja kun jotain tekemistä vihdoin olisi ollut, senkin tekeminen tuntui hankalalta. Mikään ei oikein tuntunut miltään. Satunnaiset keikat pitivät minut hengissä. Ne olivat henkireikäni.

Näin jälkeenpäin olen todennut, että toipumiseni suurin piirtein täysijärkiseksi kesti lähemmäs viisi vuotta. Tuona aikana olen saanut palautua, niin fyysisesti kuin henkisesti. Olen saanut, tai joutunut, miten sen nyt ottaa, tutustumaan itseeni jälleen eri tavalla. Minusta on myös tavallaan tullut ihmiselämän murheen ja ahdistusten asiantuntija. Niin paljon eri tunteita ja asioita liittyy ihmisten koettelemuksiin. Ja vaikken olekaan mikään ”kaiken kokenut”, ei minun tarvitsekaan olla, sillä sairaudet, uupuminen, talousvaikeudet, työttömyys, näihin kaikkiin liittyy samankaltaisia tuntemuksia pelosta, stressistä, murheesta, ahdistuksesta, fyysisistä oireistä, omanarvontunnosta, pettymyksistä, häpeästä… Tämä kaikki on myöhemmin kääntynyt voitoksi evankelistan työssäni. Ihmisillä on heti jokin kosketuspinta, kun kerron omista vastoinkäymisistäni. Näin me pystymme oikeasti kohtaamaan ja jakamaan asioita, kun tiedämme, että tuo toinenkin ymmärtää juuri minun ongelmaani.

Palatkaamme vielä kirjoituksen alkuun.
Tahdoin todellista elämää. Tahdoin enemmän kuin istua ilta toisensa jälkeen sohvalla tuijottamassa elokuvaa, jonka olen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana nähnyt ainakin yhdeksän kertaa. Tahdoin enemmän.

Tahdoin pois kaavamaisesta elämästäni, johon olin uupumisen ja masennuksen myötä jumittunut. Kysyin itseltäni mitä minä haluan? Olin miettinyt vastausta jo vuosia, joten vastasin itselleni hetkeäkään epäröimättä: Tahdon elää niin lähellä Kristusta, kuin on ihmiselle mahdollista. Tahdon, että elämälläni on merkitys. Tahdon auttaa, lohduttaa ja rohkaista, jos suinkin mahdollista, omalla tarinallani ja musiikillani muita ihmisiä ja saattaa ihmisiä tuntemaan rakastava, lohduttava ja rohkaiseva Jumala, jonka tahto on, että jokainen ihminen pelastuisi.

Sitten esitin itselleni jatkokysymyksen. ”Luuletko että tämä onnistuu sohvalla istuen, vai oletko valmis tekemään, mitä Jumala pyytää?” Vastasin myöntävästi. Ja olen huomannut, että tämän keskustelun joudun käymään säännöllisesti itseni kanssa. Aina kun tuntuu siltä, että olisi helpompaa jäädä sohvalle istumaan, käyn tämän keskustelun.
Myönnettäköön, että aina en vastaa itselleni heti. Saatanpa pitää useammankin viikon mykkäkoulun, kunnes jälleen hyväksyn sen tosiasian, että jos haluaa päästä perille, on jatkettava matkaa. Vaikka jokin asia tuntuuu vaikealta, on se kohdattava, jotta pääsisi eteenpäin.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin kerjäläisestä, jolle annoin ohimennen muutaman kolikon taskun pohjalta. Tapauksen jälkeen jäin harmittelemaan etten antanut enempää.
Sen jälkeen päätin haastaa itseni johonkin sellaiseen mitä en koskaan ole tehnyt, enkä oikein pitänyt omana juttunani. Päätin kohdata kerjäläisen.
En ole koskaan oikein syttynyt katuevankelioinnista tyyliin Jeesus rakastaa sinua ja traktaatti käteen. Hyväksyn silti sen, että jotkut ovat saaneet kutsun tällaiseen evankeliointiin.
En kuitenkaan itse muutenkaan esittäydy ihmisille sanoen: ”Hei, olen Samuli, olen uskovainen”. Jos heti ensimmäisenä uuden ihmisen kohdatessaan nostaa hengelliset asiat pinnalle, saati että alkaa kysellä toisen vakaumusta, aiheuttaa se useimmissa ihmisissa jonkin asteisen negatiivisen vastareaktion. Se taas vaikeuttaa luottamuksen saavuttamista. Ensivaikutelma on tärkeä evankelioinnissakin. Millaisen Jeesuksen aiot esitellä sellaiselle ihmiselle, joka ei Häntä vielä tunne? Korkeintaan kuullut huhupuheita, joista hän on tullut siihen käsitykseen, että koko homma on huuhaata.

Näin siis päätin kaupungilla kulkiessani, että tarjoan lounaan ensimmäiselle vastaan tulevalle kerjäläiselle. Ja niin sitten minua ehkä hieman nuorempi nainen tuli kippo kädessään minua vastaan. Hän tuli minun luokseni ja kysyi englanniksi voisinko antaa jotain. Kysyin onko hänellä nälkä ja saisinko tarjota hänelle lounaan. Hänen ilmeensä kirkastui ja ehkä hieman hämilläänkin vastasi tietysti myöntävästi. Suuntasimme siis askelemme kohti lähellä sijainnutta pikaruokalaa. Tilasin hänelle kana-aterian ja itse otin kahvin. Hän olisi jopa jakanut kanssani ranskalaiset, mutta sanoin, että nämä ovat nyt sinulle, syö hyvillä mielin.
Juttelimme sitten ja kyselin kauanko hän on ollut Suomessa ja miksi juuri Suomeen? Hän sanoi olleensa täällä kaksi viikkoa. Hänellä on Romaniassa kaksi lasta, jotka olivat hänen äidillään nyt hoidossa. Hän puhui niin epäselvästi korostaen, etten kovin paljoa saanut selvää hänen puheestaan, mutta ymmärsin, että hänellekin oli kerrottu kovin ruusuisia tarinoita Suomesta. Nyt totuus oli paljastunut ja hän joutuu kerjäämään rahat paluumatkaan.
Puoliväkisin tunkeutui mieleen ajatus, että hänet on ohjeistettu kertomaan tällaista tarinaa, koska tuntuu että kaikilla tarina on samanlainen, tai ainakin jossain vaiheessa media antoi ymmärtää näin. Mutta toisaalta, mikä heidät tänne tuo, ellei juuri ruusuiset kertomukset? Ja jos kerran kaikkia on huijattu, niin silloinhan kaikilla on samanlainen tarina. Ja jos nyt vaikka kerjäisikin vapaa-ehtoisesti, se tuskin tekee siitä yhtään sen mukavampaa. Ainakaan kerjäläisten kasvoista päätellen. Ei siellä kovin hilpeätä porukkaa ole. Ja tuskinpa Romanian päiväkodeissakaan lauletaan iltapäivän leikkihetkessä: ”Minustaa tuulee iisoonaa ihan oikea kerjäläinen…”

Niin tai näin, olipa hänen taustansa ja motiivinsa kerjäämiseen mikä tahansa, hän tuskin tulee ikinä unohtamaan meidän kohtaamistamme. Että joku pysähtyi, tarjosi ruokaa ja ennen kaikkea sitä arvokkainta, eli omaa aikaansa ja jäi juttelemaan. Arvosti ihmisenä. Enkä kyllä unohda minäkään, koska tuo kohtaaminen mullisti minun elämäni. Tätäkö minä olin pelännyt! Kerroin sitten hänelle haluavani auttaa sen mitä pystyn, koska olen itse saanut niin paljon apua Jeesukselta.
Jouduin lähtemään hänen vielä syödessään ja kun pääsin ovesta ulos kadulle, hän vielä iloisena ja varmaan vieläkin ihmeissään kohtaamisestamme heilutti minulle ikkunassa. Ja kun siitä ikkunan ohi kävelin, olin taas muuttunut mies. Jumala oli antanut minulle oman sydämensä. Halun kohdata kaikkia ihmisiä. Elämällä oli jälleen merkitys.

* * * * *

Tällaisia mietteitä siis vuonna 2015. Toivottavasti nämä sanat saivat olla sinullekin tänään siunauksena.

« Blogin etusivulle

    Artikkeli luettu 330 kertaa.


* * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Voit tukea työtäni seuraavasti:

MobilePay
30834

Pankkitilille:

Song for Life ry
FI64 8330 1710 2313 76
Lahjoitusviite: 100777

Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa: RA/2020/1423
Luvan saaja: Song for Life ry, info(at)songforlife.fi

Kerättyjen varojen käyttö: Yhdistys järjestää kaikille avoimia maksuttomia hengellisen musiikin konsertteja. Tilaisuuksia järjestetään ympäri Suomea seurakunnissa, vankiloissa, sairaaloissa ja vastaavissa. Rahankeräyksen tuotto käytetään näiden tilaisuuksien järjestämiseen sekä kristillisten äänitteiden ja radio- ja televisio-ohjelmien tuotantoon, joilla ei tavoitella taloudellista hyötyä.

Sydämellinen kiitos lahjastasi!