Siunattuna kulkemaan

Tämän levyn voisi tiivistää ajatukseen: Jumala pitää huolen. Kävi miten kävi, tuntui miltä tuntui. Hän on luvannut huolehtia omistaan ja siitä lupauksesta Hän pitää kiinni. Voimme siis taittaa matkaa levollisesti, ilman turhaa omavoimaista ponnistelua.

Eläessäni uusimpien tämän levyn laulujen syntyaikaa, oli loppuunpalamisestani kulunut jo useampi vuosi ja toipuminen oli kestänyt oikeastaan koko sen ajan. Vieläkään en osaa sanoa, olenko täysin palautunut kaikesta siitä, mikä vuosien saatossa hiljalleen uuvutti minut.
Keväällä 2014, neljä vuotta työni jättämisen jälkeen, tapahtui selkeä käänne parempaan. Vaikka olin saanut palautua rauhassa sekä fyysisesti, että henkisesti ollessasi pois työelämästä - ja olen totisesti tarvinnut sen kaiken ajan - alkoi muutaman vuoden ”joutenolon” jälkeen ilmetä uusi ongelma. Nyt masennuin siitä, ettei minulla ollut mitään tekemistä. Tuntui kuin Jumala olisi hyljännyt minut yksin kutsumukseni kanssa. Koin valtavaa paloa evankeliumiin ja musiikin tekemiseen, mutta kaikki tapahtui niin hitaasti ja kangerrellen. Välillä jo epäilin, että olen käsittänyt kaiken väärin mitä Jumala on sydämmelleni antanut. Rahat olivat tiukemmalla kuin koskaan aiemmin, koska minä sain vain työttömän peruspäivärahan ja vaimoni seurakunnan lastenohjaajan palkkaa, joka on muuten häpeällisen pieni työmäärään ja vastuuseen nähden. Jopa nuorisotyönohjaaja saa enemmän palkkaa. En kyllä ymmärrä millä perusteella? No, eipäs nyt aleta kuitenkaan liikaa rutisemaan, vaan koitetaan pysyä aiheessa.

Ahdistusteni keskellä sain kokea kuitenkin jokseenkin hämmentävänkin kokemuksen. Olin yhtäaikaa ahdistunut ja kuitenkin onnellinen. Jumala oli lepovuosieni aikana opettanut minulle onnellisuudesta. Se ei tule tavarasta, tunteista, ihmisistä tai olosuhteista. Se tulee yksin Kristuksesta. Se on sitä, että elän tätä päivää, enkä hukkaa enää päivääkään. Olen rohkea, ja teen rohkeasti niitä asioita joita olen aina halunnut tehdä, mutten ole ihmispeloltani ehkä kyennyt. Tämä muutos ei tapahdu yhdessä yössä, se on prosessi, ehkä pitkäkin. Mutta Jumalan avulla ja armolla siinäkin päästään eteenpäin.
Ennen kaikkea se on Jeesuksen läheisyydessä olemista. Siis jatkuvaa rukouksessa elämistä Jeesuksen seurassa.

Kuten edellisilläkin levyillä, osa teksteistä on nykyisin kristillistä Sons of Abraham moottoripyöräkerhoa luotsaavan Ari Santaharjun käsialaa. Sande oli omalla rippileirilläni opettajana vuonna 1992.
Muistaakseni sen vuoden syksyllä, ollessamme Kouvolassa nuorten leirillä, hän teki ensimmäisen sanoituksensa Tuskaa vain, joka tällä levyllä on nimellä Pysy lähelläni.

Sanden luvalla muutin nimen vähemmän tuskaiseksi ja enemmän levyn teemaan sopivaksi. Alunperin Sande teki sanat ennestään tunnettuun maailmanlaajuisesti suosittuun sävelmään. Hämärän peittoon tosin on jäänyt, mikä se kappale oli, koska tämä Sanden versio ei muistuttanut sitä lainkaan. Minulla on arveluni kahdesta mahdollisesta. Joko tarkoitus oli tehdä laulu Eric Claptonin Layla -kappaleeseen tai Simon & Garfunkel kaksikon The Boxer -kappaleen kertosäkeeseen. Laulun kertosäkeessä kun oli alunperin "lai-la-lai", jonka muutin tähän versioon "uu-u" muotoon.
Jotain yhtäläisyyttä löytyi molempiin, mutta lopputulema ei kuitenkaan ollut lähelläkään kumpaakaan. Näin hän siis teki vahinkolaukauksena täysin uuden, oman sävellyksen. Ja vieläpä hyvän sellaisen.
Näin siis kaveri, joka ei siihen aikaan osannut edes virittää kitaraa, saati vaihtaa kieltä. Legenda kertoo, että mies olisi kielien katkettua, mennyt ostamaan uusien kielien sijasta uuden kitaran. Siinä kun oli kielet valmiiksi paikallaan ja viritettynä.

Erikoinen yksityiskohta sinänsä, että Jumala on johdattanut minut tekemään sekä edellisen, että tämän levyn juuri Kouvolaan. Olimme Sanden kanssa Kouvolassa vierailulla paikallisen X-syneiden tallin perustamisillassa, jossa Sande piti puheen ja minä lauloin.
Tilaisuuden loputtua käveli luokseni Jyri Ylätaloksi esittäytynyt mies ja kysyi olenko aikeissa tehdä levyä. Hän lupasi minulle kaiken mitä tarvitsen, studio, rahoitus, soittajia, soittimia, lupasipa jopa tyttärensä... taustalaulajaksi. No, minäpä laskin päässäni, että saattaahan se tämä olla ihan kohtuullinen tarjous.
Tästä alkoi hyvä yhteistyö tuottajana toimineen Jyrin ja äänittäjänä olleen Jyrki Jämsenin kanssa. Yhteistyön hedelmänä syntyi 2012 julkaistu Taivaan lahja.

Myös kappale Jatketaan vaan on Santaharjun kirjoittama ja samalta aikakaudelta. Olisiko ollut jopa seuraava kesä '93, kun lauloimme sitä Tampereen Isosaaren leirikeskuksessa rippileirillä We are the world -sävelmällä. Olimme hakeneet leirille vanhan – meidän mielestämme - ajan herätysteltan ja laitoimme sen yön hiljaisuudessa kasaan. Oli siinä kesäisännillä haavi auki, kun aamusella hieraisivat silmiään ja löysivät kokousteltan keskeltä pihaa.

Pidimme kaikki iltaohjelmat teltassa ja viimeisenä iltana hartauden päätteeksi lauloimme yhdessä tämän laulun. Pyysimme teltan etuosaan ”esiintymislavalle” kaikkia, jotka halusivat olla jatkossakin laulamassa tätä laulua tosi tarkoituksella. Se oli tällainen matalan kynnyksen alttarikutsu. Noin 70% leiriläisistä tuli eteen laulamaan ja seuraavana talvena oli seurakunnassamme enemmän nuoria kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Ehkä tästä juontuu omakin paloni matalan kynnyksen Kristukseen. Jeesusta ei saa viedä liian korkealle. Jokaisen täytyy saada ylettyä Häneen. Kristusta ei saa peittää vaatimusten verholla, Hänen pitää saada olla kaikkien näkyvillä. Kaikkien ulottuvilla ja helposti saatavilla.

Olin jo unohtanut laulun, kunnes viime keväänä löysin sen ja teksti tuntui edelleen hyvältä. Innostuin hieman rallattelemaan ja löysinkin siihen sitten mielestäni hyvän ja kepeän country-tunnelman. Niinpä se päätyi levylle mukaan.

Kolmas toisen kaverin kynästä irronnut teksti on Apa Ali-Löytyn raapustama Sielu Paranee. Olemme Apan kanssa luokkatovereita ala-asteen musiikkiluokalta.
Apa lähetteli joitain vuosia sitten minulle tekstejä, josko minulta löytyisi niihin säveliä. Ja löytyihän niitä. Apan Poistettu -levylle niistä päätyi viisi ja tähän omalleni tahdoin ottaa tämän yhden, joka mielestäni on parhaimpia näistä yhteisistä tekeleistämme. Surua, kipua, ongelmia ylipäätään ei saa paeta, vaan ne on kohdattava, jos mielii päästä niistä voitolle.
Kiitos Apa, että sain säveltää tämän tekstin!

Kiitokset myös Mikko Ohra-aholle, joka aina valmiina lähti soittamaan percussioita, sekä kiitos Kristiina Tanhua-Laiho taustalauluista ja rukoustuesta. Ja erityiskiitos jälleen Jyri Ylätalolle taloudellisen puolen järjestämisestä.

Uusin kappale levyllä mukana olevista tuli oikeastaan aika viime metreillä mukaan. Sen tilalla piti alun perin olla toinen kappale, mutta koska en saanut sovitusta toimimaan, niin kuin olisin halunnut, kirjoitin täysin uuden kappaleen. Syntyi Tie on kevyt.
Sen taustalla liikkuu ajatus tähän asti taivalletusta matkasta ja sinä aikana koetuista iloista ja suruista ja Jumalan johdatuksesta.
Taustalla on myös ajatus lakihenkisyyden ja armollisuuden vastakohtaisuudesta. Lakihenkisyys on aina vaatimassa jotain. Ja silloin pääosaan nousee suorittaminen. Kun taas armollisuus ymmärtää, että Jumala rakastaa minua puutteidenkin kanssa. Tai paremminkin, kun ymmärtää, että Jumala rakastaa juuri tällaisena, osaa myös itse armahtaa itseään ja sen myötä lähimmäisiään. Ei ota kaikkea niin totisesti, vaan hyväksyy keskeneräisyyden.
Lakihenkisyys keskittyy siihen, mitä ei saa tehdä, ja armollisuus taas tekee, tai on tekemättä, sen, minkä sydämessään oikeaksi kokee.
Lakihenkisyys näkee puutteet, armo näkee mahdollisuudet.
Armollinen tie on kevyempi kulkea vaikka kivikossakin. Ja tälle tielle pääsee Jeesuksen seurassa.

Elämän saan kappaleen taustalla olevista tapahtumista olen kirjoittanut täällä.

Elämä on pohjautuu tositapaukseen tyttärestä ja vanhemmista, jotka ovat riitaantuneet niin, että vanhemmat ovat käytännössä hylänneet aikuisen tyttärensä. Äidin kuoltuakaan isä ei tee tyttärensä kanssa sovintoa.

Helmi on levyn avausraita ja kertoo kyynelistä. Itkemättömistä itkuista, eletystä elämästä ja tapahtumista kyynelten takana. Kuinka paljon yksikin kyynel sisältää tuskaa, kun se viimein vierähtää silmäkulmasta alas poskea jättäen jälkeensä suolaisen maun osuessaan huulille.
Tuskin on sattumalta kyynel suolainen. Suola puhdistaa, itku helpottaa. Sanonta "suolaa haavoihin" lienee saanut jossain vaiheessa vääristyneen merkityksen, koskapa entisaikoina suolaa käytettiin haavojen puhdistukseen. Se oli siis kirvelystä huolimatta hyvä asia.

Muistan jostain myös joskus lukeneeni, että saarnata -termi tulisi heprean kielen sanajuuresta, joka tarkoittaa pisaraa. Saarnaaminen on siis sananmukaisesti: saada aikaan pisaroita.

Tähän ja muutamaan muuhun kappaleeseen otin mukaan mandoliinin väriä antamaan. Kyseinen yksilö ei ole mikään heleä-äänisin mahdollinen. Ostin sen jokunen vuosi sitten netin myyntisivuston kautta 20:lla eurolla porilaiselta kaverilta, joka oli omien sanojensa mukaan tuonut sen joskus 50-luvulla Leningradin tuliaisina.
Soittotuntuma on jäykkä kuin mikä, eli siis aivan hirveä soitettava. Mutta ääntä siinä ainakin piisaa. Autenttista soundia löytyi parhaimmillaan 96 desibeliä, jos puhelimen sovellukseeen on luottaminen.

Levyn nimibiisi Siunattuna kulkemaan on toivon näköala ihmisen eloon. Sen keskiössä on halu lähteä, kulkea ja mennä eteenpäin. Ja toivo siitä, että kun kuljemme matkamme turvaten Kristukseen, olemme aina siunatut.

Levyn kansikuvakin viittaa nimenomaan tähän Kristuksen kanssa kulkemiseen. Turvatessamme elämämme Häneen, saamme levätä kalliolla omavoimaisen pyristelyn sijaan ja voimme nauttia elämästä.

5. Moos. 28:6, "siunattu olet tullessasi ja siunattu olet lähtiessäsi".
Minua on aina innostanut tässä jakeessa sen järjestys. Saavutaan ja sitten taas lähdetään. Sitähän elämä on ja pitääkin olla. Jumalakin on liikkeellä oleva, elävä Jumala.

Missä elämäni on -kappaleen kirjoitin 2013, ollessani Riihimäen seurakunnalla tekemässä vajaan vuoden mittaista nuorisomuusikon sijaisuutta.
Tein sen aluksi nuorten messua varten Jenni Vartiaisen esittämän Missä muruseni on -kappaleen sävelmään. Sanoissakin oli siinä vaiheessa osittain samaa. Myöhemmin päätin tehdä siitä ihan oikean, itsenäisen kappaleen ja rustasin sanat uudestaan ja tein letkeämmän country -henkisen sävelmän. Näin siitä tuli jopa parempi kuin ensimmäinen versio, koska toin siihen nyt enemmän omaa ajatusta mukaan.

Koska haluan epätoivoisesti saattaa itseni tuskastumisen partaalle, harjoittelin kappaletta varten hiki päässä soittamaan vanhaa haitaria. Sekin ilmeisesti jostain Uralin takaa kulkeutunut. Tiukan keskittymisen jälkeen sain kuin sainkin rimaa hipoen kertosäkeeseen haitariosuuden. Ei se nyt ihan hanurista ollut, mutta.... tai niin no...

Riihimäellä ollessani tein myös levyn päätösraitana olevan kappaleen Tuttu tuoksu vanhan puun. Olimme tuolloin nuorten leirillä paikallisessa leirikeskuksessa.
Siellä oli vanha puinen rakennus, jonka yläkertaan oli remontoitu hieno kappelitila. Pidimme siellä iltahartauksia ja kävin siellä myös yksinäni hieman fiilistelemässä. Siellä illan hämärtyessä, katsellessani alttaritauluna olevaa rauhallista järvimaisemaa, alkoivat muistot tulvahdella mieleeni.
Ne veivät minut takaisin Tampereen Isosaareen. Tampereen seurakuntien legendaariseen leirikeskukseen, jonka seurakunta on saanut lahjoituksena alun perin poikatyötä varten ja jossa tuhannet nuoret ovat käyneet tallaamassa saaren polkuja, seisomassa aamunaaman kanssa varhaisessa lipunnostossa, nuokkumassa oppitunneilla, saunomassa, uimassa, nauramassa iltaohjelmissa, hiljentymässä hartauksissa...
Meidän, siis silloisen Hervannan seurakunnan, leireillämme oli tapana viettää päivän päätteeksi hetkeä nimeltä V.E.R.H.O. Nimi tulee sanoista VapaaEhtoinen RukousHetki. Joku sen joskus päiväohjelmaan lyhensi pelkillä kirjaimilla ja katsoi, että näyttää vähän hölmöltä ja on vaikea lukea, joten lisäsi vielä perään O:n. Tämä kirjoitusasu jäi sitten elämään.

Kun leiriläisiltä kysyttiin mikä leirissä on ollut parasta, tuli pääsääntöisesti esiin kaksi vastausta: iltaohjelma ja verho.
Jos 15-vuotias pitää hartaushetkeä leirin parhaana antina, kertoo se aika paljon. Siellä on totisesti täytynyt olla hyvä olla. Ja totisesti näin oli.
Se kertoo myös oleellisen meidän Vapahtajastamme. Hänen lähellään on hyvä olla.

Kun sitten Riihimäellä katselin hartaudessa porukkaa, näyttivät kasvot siellä aivan samanlaisilta kuin Tampereellakin. Aivan kuten keikoillakin ihmisiä katsellessani. Nuori tai vanha, samanlaisia kasvoja kaikkialla. Vanhalla vähän enemmän iän tuomia arvomerkkejä kasvoilla.

Yksi meitä ihmisiä yhdistävä tekijä lienee tietty rikkinäisyys. Kuka milläkin tavoin on elämässään tullut rikotuksi. Hylätty, petetty, jäänyt ilman huomiota, ilman rakkautta...
Pieni lapsi särkyy niin helposti ja iän karttuessa ongelmat alkavat nousta esiin. Senkin takia me tarvitsemme Kristusta, Vapahtajaa, Parantajaa. Mutta tarvitsemme aivan välttämättä myös toisiamme. Rakastamalla ja huomioimalla sellaista ihmistä, joka ei ole saanut tarpeeksi rakkautta ja huomiota, voimme olla parantamassa hänen sisintään. Ja silloin täyttyy Kristuksen laki, "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi".

Niiden muistojen kautta, joita kappaletta tehdessäni kävin läpi, tämä laulu sisältää paljon itselleni arvokasta historiaa. En voi muuta kuin olla kiitollinen siitä, että olen saanut viettää nuoruuteni niin hurmaavan sekalaisen seurakunnan keskellä. Voisin laskea olleeni noin 10 vuotta yliaktiivisesti mukana nuorten toiminnassa. Olen todennäköisesti viettänyt Hervannan kirkolla tuossa vaiheessa enemmän aikaa kuin kotonani.
Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että tuossa vaiheessa ei vielä oltu keksitty eriyttää nuoria aikuisia, vaan ikähaitari oli kaiken aikaa karkeasti 15-30 vuotta.

Niinkuin monesti elämässä, liittyy tähänkin elämänvaiheeseen sekä hyviä, että huonoja asioita. Tein kuitenkin aikanaan itse sen valinnan, että ne hyvät painavat vaakakupissa enemmän.
En kaipaa tuota aikaa, mutta siellä on paljon mukavaa muisteltavaa.

Tuttu tuoksu vanhan puun onkin omistettu kaikille teille, jotka olette olleet kanssani yhtäaikaa Hervannassa tai Riihimäellä.

Nyt on kuitenkin aika jatkaa matkaa - siunattuna kulkemaan.

- Samuli